KARMAJOOGAA POLICHINELLEN TAPAAN

Olen alitajuisesti analysoinut Timo Mähösen teosten tyylipiirteiden muuttumisia jo pitkään. Jokaisessa näyttelyssään hän on esittänyt ajankohtaisen otoksen tuotannostaan, joka yhtäältä on karu ja eleetön ja toisaalta ilmavan ekspressiivinen, kiihkeän värikylläinen, absurdi, provokatiivisen viitteenomainen. Onko maalaus kuin rukous? Onko taideteoksen tekeminen vielä mahdollista, kun meitä kehoon ja merkitykseen sitovat kiinnikkeet ratkeavat? Onko se vielä mahdollista, kun kiinnikkeen muodostava halu katoaa syvyyksiin? En millään muotoa väitä, että Mähönen on melankolinen tai maaninen tai että hän maalaisi vain melankolisia tai maanisia kuvia. Perustavammalla tasolla Mähösen teoksista, hänen teemoistaan ja kuvien valmistamisen metodeistaan, saa sen vaikutelman, että kuitenkin tuo peitelty melankolinen momentti työntää liikkeeseen hänen esteettisen toimintansa. Rajoitukset valinnan vapauden äärettömänä kosmoksena? Timo Mähösellä on ekstaattinen ja vihamielinen, juovuttava ja jäätävä taipumus suojautua piinaavalta ahdistukselta ja alakulolta muiden keinojen ohella tuhlaamalla aistimuksia, mielihyvää ja intohimoja. Kriittinen tuhlaajapoika, jonka taiteelliset tyylit ovat käyttäytymisen ohella tapa ylittää toisen ja merkityksen menetys.

KYLVÄMISEN KOREOGRAFIA

Ryhdyin miettimään, minkä takia taiteilija on lähtenyt ”monimutkaistamaan” ilmaisuaan, tietäen samalla ”etääntyvänsä” lukuisista katsojista. Paneuduin Timo Mähösen maailmaan tutkimalla hänen teoksiaan kauan ja antaen assosiaation vapaasti toimia. Hänen näyttelynsä on vaikuttava. Ei ” monimutkainen” eikä toisaalta ”helppokaan”. Se kuitenkin osoittaa, että tällä viime aikoina niin epätrendikkäällä, tyylirikkeisellä ja jopa parjatulla 80-luvun lopun ” informalistilla” on tekemisessään substanssia. Mähösen taide on nyt 2000 -luvulla voimallisesti kasvanut maasta kohti avaruutta, karjalaisista mytologioista kohden laajempaa geistisuutta ja kosmisuutta. Maalausten luja materiaalisuus ja aineeton sielukkuus kohtaavat. Uskomaton diabolinen tendenssi ja kiihkeä tempo ja melodia. Hänen ilmaisunsa on kehittynyt sekä yksilöllisemmäksi että yleispätevämmäksi ja hän todellakin onnistuu fuusioimaan giganttisen ja runollisen, mahtipontisen ja sensitiivisen, teatraalisen ja intiimin. Mielestäni teosten tulkinnallinen ”vaikeutuminen” on harhaa ja todellinen syy taiteen ja yleisön etääntymiseen toisistaan on toisaalla, kenties kollektiivisen kipukynnyksen dramaattisessa romahtamisessa ja yleisessä välinpitämättömyydessä.

EGYPTILÄINEN RUKOUS

Mähönen on haastattelussaan sanonut olevansa ” taiteilija ja lohduttamaton leski loputtoman yön syleilyssä”. Luulen ymmärtäväni hänen sanomansa kun katselen hänen vuoroin mielipuolisia värillisiä vyörytyksiään, joissa teosten kirkuvat ja himokkaat värit sekä kaaos edustavat jollakin oudolla transsendentaalisella tasolla feminiinistä turvaa ja sitten vastakohtana askeettisia, maskuliinisia, pakotetun hiljaisia kommentteja. Thanatos syleilee meitä Matkalla -sarjan teoksissa. Mähönen elää kuoleman kanssa ja hymyilee sille voidakseen kuvata sitä. Matkalla –sarjan maalausten avulla hän etsii kauneutta jostakin pelkistämisen ja eduntavoittelun välistä. On paradoksaalista, että tästä ei-mistään, joutomaasta, josta kauneuden pitäisi puuttua, Mähönen kiteyttää hallitsemattoman epäjärjestyksen täyteläisten, hillittyjen värien , muotojen ja tilojen mestariteokseksi. Teoksia leimaa raukea mutta ilmeikäs vakavuus. Totuus on ankara. Maalaus on pitkä matka ajassa, syntymästä asti rinnakkain kuoleman kanssa, vain kysymykset ja rukoukset kolkkoina ja vaiteliaina kumppaneina sfäärien ikävässä. Aiheet pulppuavat esiin muistiin syöpyneistä väriaistimuksista, fantasioista sekä arkitodellisuuden pommituksesta.

MYKKÄ IRONIA

Huumori on keino selviytyä vaikeista tilanteista ja huumoria ei koskaan ole liikaa. Timo Mähönen on ihmisenä ja taiteilijana monta ja aina kun kuvittelee löytäneensä tuon henkilön absoluuttisen sosiaalis-psykologisen kokonaisrakenteen, kuvittelee väärin. Timo Mähönen sanoi minulle: - Olen valkoinen luterilainen kuluttaja ja veronmaksaja, mutta se, että olen myös taiteilija tekee minusta ikuisen neekerin, perinnöttömän kiertolaisen vieraalla maalla. Vakava ja koominen, siinä on pelikenttää kerrakseen. Teoksessaan Bored by the chore of saving face älykäs ja nokkela Mähönen kisailee katsojan kanssa kuvamaailmallaan. Katsoja joutuu pakostakin osalliseksi kuvanmuodostuksen ja merkityksenannon mystiikkaan. Arvoituksellisuus ja näennäinen ilmiselvyys vuorottelevat rajulla, orgastisella tavalla. Ja on helpompaa olla vaitelias näkemästään monitulkinnallisuudesta kuin alkaa erittelemään sitä.

ILLUUSIOIDEN HERRA

Nirvana – sarjan teokset esittelevät taas aivan uuden taiteilijan ja henkilön nimeltä Timo Mähönen. Huikean värikkäät, kerrokselliset, moniselitteiset hurmoskuvat ruokkivat katsojan päätä pyyteettömästi ja iloiten olemassaolostaan. Mexican Nirvana teoksessa hiljainen tasanko on yllättäen täynnä elämää, karnevaaleja, orgioita, tanssia ja historioita, jotka limittyvät sateenkaaren väreihin ja mansikalta maistuviin oransseihin ja punaisiin. Kuva on täynnä hahmoja, joita katsoja alitajuisesti täydentää. Toisin sanoen teos on sommiteltu ja rakennettu siten, että pyyhkäisyt, raapaisut ja lennokkaan vahvat, ilmavat muodot vihjailevat lukuisiin tulkinnallisiin suuntiin. Tämä muuttuvien kuvakulmien ja maisemien illuusion tavoittelu johdattaa katsojan väririhmastojen ja henkäystenkaltaisten pyyhkäisyjen ja poispyyhkäisyjen moniulotteiseen sommitteluun. Mähönen luo maagisuutta maalauksiinsa yllätyksin. Hänen instrumenttinsa on välähdyksenomaisten arkkitehtonisten tilojen, luonnon elementtien, maskien, ihmishahmojen jne. viekas ”pudottaminen” taideteostensa stimuloiviksi osioiksi. Timo Mähönen loihtii teoksillaan esiin suuren taivaallisen hartaushetken ja/tai rock-konsertin, joka on sopusointua, rakkautta ja empatiaa. Tervetullut visio uuden vuosituhannen alulle.

Pietarissa 27.03. 2001
Olga Susukova
taidekriitikko